Tämä on jo kolmas blogini, jonka aloitan. Kirjoittaminen on tyrehtynyt aina alkuunsa ja olen unohtanut tunnukset kun kirjoitusväli oli niin pitkä. Yritin penkoa edellisiä, mutten näköjään niitä mihinkään ollut merkannut. Nyt kirjoitin nykyisen tunnukset ylös. Mutta saa nähdä, saanko aikaiseksi kirjoitettua paria kertaa enempää. Ehkä nyt, kun on tunnukset ovat ylhäällä.

En jaksa ainakaan vielä sen enempää taustoja kertoa. Kirjoitan aluksi käytännössä vain itselleni... lukijoita kun tuskin edes kummemmin kertyy...

Minulle ilmoitettiin halusta erota pari kuukautta sitten. Se oli kamala järkytys. Shokki. Olin siihen asti pitänyt miestä aivan liian itsestäänselvyytenä. Kiukkusin milloin mistäkin ja kohtelin huonosti. En arvostanut, en kunnioittanut. Siinä vaiheessa, kun ilmoitus erosta kajahti kännykkääni viestinä heräsin ja kunnolla heräsinkin.

Vajaassa viikossa ehti ajatella niin uskomattoman paljon asioita. Sain onneksi yöpyä ystäväni luona. Aluksi hoidin vuokra-asuntohakemukset ja aloin selvittää kaupungin vuokrakämppä tilannetta. Mietin jopa tulevan asunnon sisustusta, se olikin pieni hetki jolloin kuvittelin selviäväni ja jatkavani elämääni. Kävin läpi itsemurha-ajatukset, kostot ja muut mahdolliset vaihtoehdot. Sunnuntaista keskiviikkoon emme vaihtaneet sanaakaan, välttelimme toisiamme. Oli valtavasti sanottavaa, mutta aina kun oltiin Miehen kanssa samaan aikaan kotona, kurkkua kuristi, enkä saanut sanaakaan ulos.

Päätin, etten itkisi Miehen nähden. Tein kaikkeni sen eteen ja itkin esimerkiksi matkalla töistä kotiin. Onneksi oli kesä, pystyi peittämään huoletta aurinkolaseilla turvonneet silmät :)

Tuo viikko oli pahimpia koettelemuksia elämäni aikana. Torstaina avasin suuni väkisin, vaikka en meinannut sanaa suusta ulos saadakaan. Sitten me puhuttiin, puhuttiin ja puhuttiin. Puhuttiin pari tuntia. Avauduttiin kaikesta mieltä painaneista asioista. Mietin vain, miksi vasta nyt puhutaan kunnolla? Miksi asiat pitää päästää niin pitkälle, että on jo melkein myöhäistä? Saatiin monia asioita selväksi, ja molemmilla tuli kommentti "mikset ole koskaan aiemmin sanonut?". Niin tyypillistä. Ja itse kun aina olen jankannut, kuinka tärkeää on puhua. Mutta kuinka helposti se unohtuukaan...

Lopputulos oli kuitenkin se, että päätimme jatkaa. Tästä on siis pari kuukautta. Tuo viikko on usein mielessä. Pyrin korjaamaan virheeni ja tiedän nyt, etten pidä suhdettamme millään tapaa itsestään selvyytenä.

Pitkän parisuhteen ylläpito ei ole helppoa. Se ei toimi itsestään, sen eteen on paiskittava lujasti töitä. Sen olen vasta nyt oppinut. Toivon, että tuo oppi ei vaan tullut liian myöhään. En halua oppia sitä kantapäänkautta ja korjata virheeni mahdollisessa tulevassa suhteessa.

Haluan taistella ja toivon sydämeni pohjasta, että Mies tuntee samoin.